Sosiologian dosentti, Hyvinvointivaltion vaalijat ry:n puheenjohtaja ja tulevaisuuden tutkimuksen seuran hallituksen jäsen Juha Nurmela

Voiko suomalainen hyvinvointivaltio hyvin vuonna 2017?

Amerikkalaisfilosofi John Rawls on kehittänyt ajatuskokeen, jonka avulla voitaisiin rakentaa oikeudenmukainen yhteiskunta. Meidän on kuviteltava joukko ihmisiä, jotka suunnittelevat yhteiskunnan toimintaperiaatteet niin, etteivät he itse tiedä omaa asemaansa yhteiskunnassa, vaan se arvottaisiin. Kiinnostava ajatus. Elämä on oikeastikin melkoista sattumaa ja arpapeliä ja jos ei muusta syystä niin edes rawlsilaisen pelon vuoksi tulisi pitää heikoimmistakin huolta. Kun ei koskaan tiedä.

Ote Arno Kotron kolumnista "Kohtuus edes keskusteluun" 15.3.2005, Metro-lehti.

Tämän artikkelin tavoitteena on osoittaa, että hyvinvointivaltiolla, sosiaalisella pääomalla ja luottamuksella on juuret sadan vuoden takaisessa Suomessa. Toiseksi muistutan hyvinvointivaltion keskeisimmistä periaatteista, jotka jäävät hyvin toimivassa yhteiskunnassa näkymättömiksi. Ne tulevat meidän kaikkien hyödyksi elämänkaaren eri vaiheissa kuin ”Manulle illallinen”. Kolmanneksi pohdin perusteita ja keinoja ihmiskunnan suuren sosiaalisen innovaation - hyvinvointivaltion vaalimiseksi, sillä vastoin julkisuudessa esitettyjä väitteitä se ei ole vanhanaikainen eikä lahoamassa sisältä päin. Sillä on suomalaisten suuren enemmistön vahva kannatus. Epäilevät Tuomaat löytyvät talouspoliittisen eliitin joukosta.

Yhdistysten merkitys Suomen synnyssä

Kansanedustajien ja tutkijoiden yhdistys Tutkas järjesti tammikuussa 2007 seminaarin ”100 vuotta demokratiaa - eliitti kansan asialla”, jonka avauspuheenvuoron ”Äänestäjän synty” piti sosiologian professori Risto Alapuro. Hän pohti, miten radikaalisuudessaan ennennäkemätön yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kansanedustuslaitos oli ylipäätään mahdollinen. Uudistus toteutui kitkattomasti, vaikka äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui 126 000:sta 1 273 000:een. Äänestysprosentti oli 71 ja hylättyjä ääniä oli alle yksi prosentti.

Alapuro toteaa, että äänestäjän idea edellyttää tasa-arvologiikan omaksumista. Sen periaatteena on ”yksi yksilö, yksi mielipide, yksi ääni”. Äänestäjän käsite edellyttää, että ”yksittäiset ihmiset voivat muodostaa ja saavat muodostaa autonomisesti, itsenäisesti oman mielipiteen, ihmisten täytyy vapautua hierarkkisista siteistä, jotka määrittävät kullekin hänen paikkansa ja siihen kuuluvat oikeudet ja velvollisuudet… Äänestäjän täytyy omaksua sellaisia periaatteita kuin, että jokainen ääni on samanarvoinen, että on oikeus pitää salassa ketä äänestää, että enemmistö ratkaisee, ja että äänestäjä antaa äänensä ehdokkaalle, jotta tämä edustaisi häntä tietyn ohjelman perusteella.”

Alapuron mukaan tämä kaikki oli mahdollista, koska Suomessa - niin kuin muissakin Pohjoismaissa oli 1800-luvun lopulla paljon yhdistystoimintaa, jonka periaatteet ovat sukua demokratian periaatteille ja yhdistysihmisen idea äänestäjän idealle. Yhdistystoiminnassa vuorovaikutus on luonteeltaan horisontaalista, tasa-arvoista ja päätöksiä tehdään äänestämällä. Lisäksi jäsenyys on ainakin periaatteessa vapaaehtoista ja avointa. Erityisesti kansalaisaktiiviset yhdistykset pyrkivät edustamaan laajempaa joukkoa kuin jäsenistöään eli toimimaan laajemman yleisluontoisin kriteerein määritellyn joukon puhemiehenä. Suomalaiset tavallaan omaksuivat yksilöäänestäjän taidot yhdistystoiminnassa.

”Sellaiset ’edistysseurat’ kuin raittiusliike, nuorisoseurat ja työväenyhdistykset muodostuivat tärkeiksi välitason järjestäytymismuodoksi, ja niiden sekä valtiota rakentavan eliitin välille syntyi side. ’Kansan tahdosta’ tuli juuri yhdistystoiminnan kautta poliittisesti keskeinen iskusana ja periaate…” Tällainen näkemys, ajatus kansasta erilaisten ryhmien kokonaisuutena, jossa ryhmien suhteita säätelevät niitä edustavat organisaatiot, on koko suomalaisen poliittisen kulttuurin peruspiirre. Edustamisen idea näkyy jopa eduskunnan nimessä. Monissa maissa on parlamentti, jonka kantasana on puhe. 

Mikä on hyvinvointivaltio

Tulevaisuuden tutkimuksen seura järjesti lokakuussa 2006 ”Hyvinvointivaltion top ten futures” seminaarin, jossa Thomas Wallgren määritteli valtion perusteita seuraavaan tapaan: Oleellinen piirre modernissa valtiossa ihmisten kanssakäymisen säätelyn ja järjestämisen muotona on lain ja hallinnon välinpitämättömyys yksilön erityispiirteisiin nähden. Modernin valtion suhde kansalaiseen on välinpitämätön kolmella tasolla: 1. Siten että laki on kaikille sama esimerkiksi rotuun, sukupuoleen, uskontoon tai sosiaalisen arvostukseen katsomatta. 2. Kansalaiset ovat myös hallinnon edessä samanlaisia. 3. Myös oikeuslaitos pyrkii kohtelemaan kaikkia kansalaisia samalla lailla. Kyseessä on lupaus siitä, että minua ei kohdella väärin eikä huonommin kuin toista. Tätä hyvinvointivaltion keskeistä piirrettä - välinpitämättömän välittämisen periaatetta on korostanut myös Sakari Hänninen. Se ilmentää sitä, kuinka toisilleen vieraat ihmiset voivat pitää huolta toisistaan ilman, että heidän tarvitsee tehdä siitä numeroa edes itselleen. Tämä on mahdollista luomalla sellaisia universaaleja julkisia käytäntöjä, jotka eivät ole sidottuja minkään määrätyn roolin tai maskin kantamiseen. Riittävän välinpitämättömästi välittävät käytännöt palvelevat ketä tahansa yhdenvertaisella tavalla. Olemme sopineet mm. peruspalvelut hoidettavaksi yhteisesti kunnan tai valtion toimesta. Niihin rahat saadaan verotuksella. Ne ovat kansalaisten oikeuksia. Niiden saaminen ei edellytä käyttäjältä nöyryyttä eivätkä muilta kansalaisilta laupeutta tai hyväntekeväisyyttä, eikä edes asiakkuuden käsitettä. 

Wallgren toteaa, että ”hyvinvointivaltio tarkoittaa yhteisöä, jonka jäsenillä on moraalisessa mielessä yhteinen kohtalo. Hyvinvointivaltiossa jokaisen yhteisön jäsenen moraalinen onnistuminen tai epäonnistuminen on sidoksissa kaikkien muiden jäsenten onnistumiseen…” Niin sanotun pohjoismaisen mallin erikoispiirteisiin kuuluvat universaalit ratkaisut: oikeuksien ja etuuksien sitominen yksilötasolla kansalaisuuteen tai asumiseen, eikä esimerkiksi työhistoriaan. Universalismiin, kaikkien saamaan hyötyyn, perustuva hyvinvointivaltio on ollut erityisen onnistunut tapa toteuttaa hyvinvointivaltion moraalisia tavoitteita.

Käytännössä moderni hyvinvointivaltio on rakentunut taloudellisen kasvun lupauksen varaan. Tieteen ja tekniikan kehitys ovat olleet lupauksen turvaajia. Panostamalla niiden kehitykseen valtio on voinut luvata kansalaisilleen perusturvan lisäksi hyvän ja kasvavan aineelliseen hyvinvoinnin - maallista rikkautta. Tai näin 1900-luvulla ainakin yleisesti ajateltiin. 2000-luvulle tultaessa hyvinvointivaltio on joutunut kriisiin. Kriisi näkyy Wallgrenin mukaan ensinnäkin keskimääräisten tuloerojen kasvuna, toiseksi polarisaationa eli siinä, että erittäin rikkaiden määrä kasvaa samalla kuin syrjäytyneiden määrä kasvaa, ja kolmanneksi diskurssien ja sosiaalipoliittisten käytäntöjen tasolla, universalismin heikentymisenä. Näiden muutosten takana häämöttää kulttuurikriisi: hyvinvointivaltion moraalisen perustan on muodostanut samanaikainen oikeudenmukaisuuslupaus ja vaurastumislupaus. Nyt näyttää yhä ilmeisemmältä, ettei taloudellinen kasvu, joka lupaa lisää vaurautta myös hyvinvoiville, ole yhteensopiva globaalin ympäristövastuun ja globaalin oikeudenmukaisuuden kanssa. Jos näin on, hyvinvointivaltion moraalinen horisontti muuttuu. Jatkossa kaikkien aineellinen vaurastuminen ei enää olisikaan hyvinvointivaltion lupausten joukossa mukana.

Wallgren mukaan hyvinvointivaltion puolesta puhuvat a) ihmisoikeuksien toteutuminen, b) yhteiskuntarauhan turvaaminen, c) oikeudenmukaisuus - rikkaat maksavat enemmän, koska he hyötyvätkin enemmän, d) kansanvalta, jossa turvataan poliittinen osallistuminen kaikille. Yhdessä nämä neljä normatiivista argumenttia hyvinvointivaltion puolesta antavat vankan perustan yhteiskunnallisille visioille ja käytännön hyvinvointipolitiikalle.

Suomalaisen hyvinvointivaltion rakenteet luotiin lainsäädännöllä pääosin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa. Toteutuminen oli pitkälti kansalaisliikkeiden aktiivisuuden tulosta, kuten Päivi Uljas on tutkimuksessaan osoittanut. Silloin nähtiin sellainenkin ihme, että eduskunta sääti lakeja ilman hallituksen esitystä. Tuolloin säädettyjen lakien voimaantulo on monien mielenosoituksiin osallistuneiden oman hyötymisen kannalta liian kaukana, mutta se ei estänyt osallistumista tulevien sukupolvien etujen ajamiseen. He todella visioivat tulevaisuutta. Tätä nykyä nämä julkisen sektorin tuottamat verorahoilla rahoitetut hyvinvointipalvelut muodostavat rahaksi muutettuna neljänneksen kotitalouksien kulutuksesta. Hyöty tai etuus saadaan eri muodoissa eri elinkaaren vaiheessa, milloin subventoituna päivähoitona, milloin ilmaisena koulutuksena, milloin julkisena terveyden- ja sairaanhoitona, milloin tulosidonnaisina työttömyyskorvauksina tai sosiaaliapuna ja lopulta eläkkeenä. 

Sosiaalinen pääoma ja luottamus suomalaisten uudistuvat luonnonvarat

Oman arvioni mukaan avaimet suomalaisen hyvinvointivaltion ja sen menestyksen ymmärtämiseen ovat sosiaalinen pääoma ja luottamus, joiden juuret ovat 1800-luvun yhdistyselämässä. Silloin syntyi se kulttuurinen pohja, jolle hyvinvointivaltio ja hyvinvointi on voitu rakentaa. Empiiristäkin näyttöä on. Professori Klaus Helkaman mukaan sosiaalinen pääoma ja luottamus selittävät kansainvälisessä vertailussa parhaiten sekä talouskasvua että kilpailukykyä, jotka ovat hyvinvointivaltion vaurastumislupauksen toteutumisen perusedellytykset.

Joillain mailla on suuret uusiutumattomat luonnonvarat esimerkiksi öljynä ja kaasuna. Meillä on metsät ja sosiaalinen pääomamme. Metsien kasvatusta ja niiden käyttöä on päädytty ohjaamaan huomattavan tiukalla lainsäädännöllä, jotta ne tuottaisivat jatkuvasti kasvavan määrän puuta. Samaan tapaan meidän pitäisi ymmärtää, että sosiaalista pääomaa ja keskinäistä luottamusta, joiden keskeinen osa on hyvä sosiaalinen turvaverkko, pitää yhteisin toimin vaalia ja kasvattaa, sillä ne ovat yhä monimutkaisemmaksi käyvässä maailmassa todella merkittävä uusiutuva voimavaramme. Vierailu maissa, joissa hyvinvointivaltion perusteita ei ole, tuo niiden olennaisuuden hyvin näkyviin.

Visioni vuodelle 2017

Ajattelen, että suomalaiset voivat hyvinvointivaltiossa hyvin vuonna 2017, jos sosiaalisen pääoman ja keskinäisen luottamuksen välttämättömyyden ymmärtäminen saa politiikan uusille urille 10 vuodessa. Kestävän kehityksen vaikeat haasteetkin on parhaiten ratkaistavissa hyvinvointivaltioon sisältyvän kaukonäköisyyden ideaan tukeutuen. Niinpä ryhdymme mittaamaan hyvinvointia BKT:N kasvua paremmilla mitoilla. Tehtävämme on löytää ja määritellä talouskasvun hyväkkeet ja haitakkeet aivan kuten on määriteltävissä hyvä ja paha kolesteroli. Onnellisuudesta saattaa tulla osa uutta mittaria. Mitattaessa uudella tavalla hyvinvointia voimme ottaa mukaan kestävän kehityksen vaateet koskivatpa ne luontoa tai köyhien maiden ihmisiä. Suurin kanto kaskessa on Anu Kantolan tutkimuksissaan löytämä noin parin sadan hengen talous-poliittinen eliitti, jonka missiot kilpailusta, kilpailuttamisesta eivät vastaa suomalaisten enemmistön käsityksiä hyvinvointivaltion järkevyydestä. Mutta kansalaisaktiivisuudella ja asia-argumenteilla eliitin näkemykset on murrettavissa ja voidaan vaalia yhdessä uusiutuvia voimavarojemme sosiaalista pääomaa ja luottamusta. Parhaassa tapauksessa vuosikymmenen kuluttua BKT:n kasvua hyvinvoinnin mittarina pidetään osoituksena yhteiskunnan sivistymättömyydestä.


Lähteet:

Alapuro Risto (2007): Äänestäjän synty, alustus Tutkaksen seminaarissa 31.12006

Hänninen Sakari (2004): "Perustulo - kenen tahansa oikeus?" artikkeli kirjassa Helne, Hänninen ja Karjalainen, toim. Seis yhteiskunta – tahdon sisään! Jyväskylä: Minerva Kustannus

Kantola Anu (2002): Markkinakuri ja managerivalta – poliittinen hallinta Suomen 1990-luuvn talouskriisissä. Like kirjat

Wallgren Thomas (2006): Filosofian näkökulmia hyvinvointivaltion tulevaisuuteen. Alustus Tulevaisuuden tutkimuksen seuran seminaarissa 27.10.2006

www.hyvinvointivaltio.fi