Filosofian tohtori, Tulevaisuuden tutkimuksen seuran puheenjohtaja Marja-Liisa Viherä

Lukuhetki tammikuussa 2017

On tammikuinen aamu vuonna 2017. Istun keittiön pöydän äärellä ja luen aamulehteä. Piintyneen tapani mukaan luen sen alusta loppuun aloittaen pääkirjoituksesta.

Jälleen kerran pääkirjoituksessa käsitellään energiaa sekä sen raaka-aineen saatavuutta – muun muassa  uraanikaivoksia. Koko mennyt kymmenluku on ollut yhtä energiakeskustelua. Kun ilmaston lämpenemisestä johtuvat tulvat nousivat niin korkeiksi, että Loviisan ydinvoimala jouduttiin sulkemaan, energiasta on ollut jatkuva pula. Sen seurauksena energian hinta on noussut. Ihmiset ovat oppineet säästämään, muuttamaan sähkölamput ledeiksi, kierrättämään, korjaamaan jne. Pääkirjoituksessa perätään toimenpiteitä energian saannin turvaamiseksi Venäjältä. Uraanikaivosvaltausten aika oli umpeutumassa, ja kaivosyhtiö anoi lupaa kaivostyön aloittamiseksi. Kansanliikkeet olivat aktivoituneet muun muassa puhtaan luonnon ja luomuruokien puolesta. Ilman niitä ei matkailuelinkeinollakaan olisi edellytyksiä menestyä.

Pääkirjoituksessa todetaan lisäksi, että hienon louhintajätteen rakeiden säteilevä pinta-ala on miljoonia kertaa suurempi kuin ehjän kallion eikä vaikutuksia vesitöihin pystytä millään estämään. Kirjoituksessa käsiteltiin uraanin geologiaa, uraanin louhimista maailmalla sekä sen ympäristövaikutuksia ja sosiaalisia vaikutuksia. Kirjoittaja on sitä mieltä, että Suomen kallioperästä ei pidä tehdä koko Euroopan ydinjätteiden hautausmaata eikä Suomesta uraanikaivosten luvattua kotimaata. Ehkä hieman itsekkäästi todetaan, että mikään sivistynyt maa ei huoli uraanikaivoksia, kun kuitenkin samanaikaisesti energiahuolto lepää vielä toimivien ydinlaitosten varassa. Ajattelen, että energia hallitsee keskusteluamme sekä teknologian kehitystä ainakin seuraavat vuosikymmenet.

Vieraskynäpalstalla professori Olli Hietanen kirjoittaa elinkeinoelämän rakenteellisista muutoksista viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kun elintaso oli saavuttanut länsimaissa riittävän korkean tason, energian kalleuden ja ympäristötietoisuuden lisääntymisen takia sekä tuotanto että kysyntä ovat ohjautuneet vähemmän energiaa kysyviin tapoihin ja asioihin – kuten palveluihin. Uudet, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävät palvelut ja teknologiat on suunnattu niille elämänalueille, jotka edistävät pois materiaalisesta kuluttamisesta suuntautuvaa elämäntapamuutosta. Ne on rakennettu taloudellisesti kannattavasti, energiaa ja materiaalia säästäen, jätteet minimoiden sekä puhtaita, turvallisia raaka-aineita suosien.

Henkilöautotiheyden kasvu on taittunut ja ekotehokkuus voimistunut. Ekotehokkaamman elinkeinorakenteen syntymistä edistävät ratkaisevasti ne arvot, joilla yhteiskuntaa kehitetään: emme tee päätöksiä enää pelkästään talouden ja teknologian lainalaisuuksien ja tarpeiden perusteella, vaan teknologia ja talous on nähty keinoiksi edistää kansalaisyhteiskuntaa, kestävää kehitystä ja kulttuuria. Kestävän kehityksen keskeisiä käsitteitä ovat muun muassa tuotannon dematerialisaatio, kulutuksen immaterialisaatio ja amaterialisaatio. Dematerialisaatiota on ekotehokkuuden kasvaminen tuotannossa ja immaterialisaatiota ekotehokkuuden kasvaminen loppukulutuksessa. Amaterialisaatiolla tarkoitetaan aineettomien tuotteiden ja palveluiden lisääntymistä sekä tuotannossa että kulutuksessa. Esimerkiksi auton valmistamisessa tapahtuva ekotehokkuuden kasvu on dematerialisaatiota ja auton käytössä tapahtuva ekotehokkuuden kasvu (taloudellinen ajotapa, huolloilla saavutettu käyttöiän piteneminen, turhien ajeluiden vähentäminen jne.) immaterialisaatiota. Etätyön avulla me emme valmista autoa ekotehokkaammin emmekä käytä autoa ekotehokkaammin – vaan korvaamme autot joillakin aivan uusilla etäyhteyksillä. Amaterialisaatio, esimerkiksi erilaiset etäläsnäolon tavat ja virtuaaliset palvelut, on keino tuottaa dematerialisaatiota ja immaterialisaatiota. Nykyään on jo tavallista, että abstraktia työtä tekevät ihmiset asuvat hajautetusti pikkukaupungeissa tai jopa maaseudulla. Tämä on samalla mahdollistanut Italiasta lähteneen Slowfood-liikkeen voimistumisen myös Suomessa, jopa niin paljon, että tänne on Italian Slowfood Yliopiston 10-vuotisjuhlan kunniaksi perustettu oma Slowfood-tytäryliopisto Mouhijärvelle.

Käännän lehteä ja löydän uutisen hoitotyöläisten lakkouhasta. Vieläkään ei osata arvostaa riittävästi ehkä tärkeintä osaamista ja ammattia: toisen hoivaamista ja hoitamista. Hyvä, että työntekijöillä itsellään on pontta ajaa asiaansa. Tuen heidän lakkoaan, vaikka samalla olen huolissani siitä, kuinka sisareni anoppi jaksaa, kuka häntä hoitaa. Napsautankin television päälle ja saan yhteyden sisareni aamiaispöytään, missä hänkin on juuri lukemassa aamulehteä. Juttelemme hetken hänen anoppinsa voinnista ja jatkamme sitten omia puuhiamme. Jätämme kuitenkin molemmat yhteyden päälle, sillä on mukava huikata silloin tällöin lause tai vain nähdä hänet. Minusta tämä yhteys läheisiin voittaa koska tahansa tosi-tv-ohjelmat, joita televisioissa oli digitalisoinnin alkuaikoina tavattomasti. Kun laajakaistaa tuli riittävästi, mahdollistuivat yksityisten ihmisten väliset kuvalliset yhteydet jokapäiväiseksi iloksi. Tämä edisti myös kotona työskentelyä ja sopi siten valittuun kestävän kehityksen linjaan. Erityisesti ns. suuret ikäluokat ovat kuvallisten yhteyksien suurkäyttäjiä sekä perheiden että ystävien kanssa. Monet kirjallisuus- ja opintopiiritkin voivat hoitaa yhteyden avulla kokoontumisen, jos sää tai muut olosuhteet estävät mieluisemman fyysisen tapaamisen. Myös puhelinringit ovat vielä suosittuja – silloin vain kaiutinpuhelimen ääressä osallistutaan vaikkapa omaishoitajien vertaisryhmien keskusteluun.

Hyppään urheilusivut tapani mukaan nopeasti ohi. Silmiini tarttuu kuitenkin uutinen etäsählystä, josta uumoillaan jopa olympialajia. Etäsählyssä toinen pelaaja voi olla missä tahansa, silti tunnelma on kuin osallistuisi samassa tilassa fyysisesti peliin. Kannatettavaa, sillä kysehän on amaterialisaatiosta, kun pelaajien ei tarvitse matkustaa pitkiä matkoja kilpailupaikkakunnille.

Taloussivuilla näyttää olevan artikkeli muotimessuista. Tänä keväänä onkin muotia vuosituhannen vaihteen muoti. Mitähän minulla oli päällä silloin? Pitkiä mekkoja, pellavaa, raakasilkkiä, villaa. Nyt on erityisen tärkeää, että ainakin osa vaatteista on suoraan vuosituhannen vaihteesta – aitoja vintage-asuja, joista osa on tehty kierrätystavarasta ja osa vain matkii vuosituhannen vaihteen värejä ja kuoseja. Vintage-muoti on levinnyt kaikkialle energiasäästön tuomien arvojen mukana. Kyllä harmittaa, kun tuli surutta heittäneeksi vanhat vaatteet aikoinaan pois. Mutta missäpä niitä olisi säästänytkään? Asunnot ovat pikemminkin pienentyneet kuin kasvaneet pinta-alaltaan energiansäästön takia. Kylmää säilytystilaa tosin löytyy, mutta tällöin ovat vaivana homeet ja pölyt, jotka syövät vaatteet rikki kaikista uusista kodin teknisistä ratkaisuista, kuten home- ja kosteushälyttimistä, huolimatta. Kiireisimmät ihmiset ovatkin palkanneet itselleen vintage-ostajan, joka etsii secondhand-kaupoista sopivia vaatteita sekä pesee, korjaa ja tarvittaessa jopa suurentaa tai pienentää ne.

Silmäilen vielä sarjakuvat. Mitä Viivi sanoo sialleen? Viivi ja Wagner -parisuhdesarjakuva on vienyt Suomen kulttuuria jo kymmeniin maihin. Se on yksi suurimmista vientituotteistamme. Viivi ja Wagner -aiheisten akryylimaalaustenkin hinnat ovat kohonneet pilviin Lontoon huutokauppakamareissa. Aiheesta tehdyt tv-sovitukset valloittavat maailmaa.

Vielä silmäys päivän tv-ohjelmiin. Ahaa! Illalla tulee jälleen kerran Casablanca. Hyvä on ilmeisesti hyvää kautta aikojen. Päätän katsella sen. Mietin myös, miksi yhä edelleen katson ohjelmia tv-kanavien kautta, vaikka kaikki elokuvat olisivat saatavilla napinpainalluksella kotikoneeseen. Kyseessä saattaa olla kollektiivisen katsomiskokemuksen ja sen jakamisen tarve. Yhdessä nähdystä elokuvasta on mukava keskustella jälkikäteen joko netissä tai ystävien tapaamisessa. Vain hyviä elokuvia jaksaa enää katsoa, huonothan tekevät sitä itse! Tai sitten ei vain yksinkertaisesti aina jaksa itse etsiä katsottavaa vaan valitsee laatukanavan lähettämän elokuvan, aivan samoin kuin kirjastossa mielellään lainaa kirjastonhoitajan suositteleman kirjan!